Riitta Nenonen lähti puolisona maailmalle viitisen vuotta sitten. Miehen työ vei Saksan Stuttgartiin kolmen lapsen ja koiran kera. Nyt miltei vuosi paluun jälkeen Riitta katsoo mennyttä vuotta hieman huokaisten ja myöntää, että sopeutumisvuodesta on ollut taas kyse ja rankkaakin on ollut.
- Minä lähdin aikoinaan tosi innoissani ”reissuun”. Olen aina ollut ja olen edelleenkin sitä mieltä, että matkailu avartaa ja kielitaidon hankkiminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, Riitta mietiskelee menneitä.
Kolmen pojan äitinä elämä kulki arkisia latujaan Saksan maallakin, mutta osa haaveistakin ehti toteutua. Kielikursseja tuli suoritettua ja läpäistyä jopa parhaimmalla arvosanalla. Tietotekniset taidotkin hieman karttuivat ja ympäristö tuotti paljon iloa.
- Asuinalueemme oli tosi rauhallinen ja lapset saivat temmeltää päättyvällä kotikadulla ihan rauhassa muun muksulauman keskellä. Miltei kaikki naiset ympärillä olivat kotirouvia ja meille löytyi kyllä omaakin ohjelmaa. Koiraharrastuksen parista syntyi myös yksi oikein syvä ystävyys, Riitta kertoo.
Maltti on valttia sopeutumisessa
Viime vuoden keväällä miehen työkuviot muuttuivat, ja sehän tarkoittaa aina muutoksia myös puolison pestillä. Nenosella päädyttiin siihen, että Riitta lähtee jo ennakkoon kesällä Suomeen ja aloittaa asettautumisen lasten kanssa kouluvuoden alusta.
Ensin alkuun päivät kulkivatkin lasten ehdoilla ja kotona, varsinkin kun aviomies asui vielä Saksan maalla.
- Kyllä siinä alussa on parasta vaan yrittää ottaa asiat mahdollisimman rauhallisesti ja keskittyä ensin siihen, että lapset sopeutuvat. Jos lapsille löytyy hyviä, kenties tuttujakin harrastuksia, se helpottaa heidän elämäänsä paljon. Sitten kun lapset ovat vähän enemmän paikoillaan, on helpompi saada omaakin elämää rullaamaan, Riitta vinkittää paluumuuttoa pohtiville puolisoille.
Työnsaanti ei ole välttämättä helppoa sen jälkeen kun on ollut useamman vuoden pois työelämän pyörteistä. Riitankin kohdalla kurssitus uudenlaisiin työtehtäviin oli miltei välttämätön liike ja omaa aktiivisuutta tarvittiin paljon.
- En tiedä kuinka monta työpaikkahakemusta olen täyttänyt ja joissain paikoissa haastatteluissakin rampannut, Riitta huokaa.
Vaikeaa oli myös se, että entinen ammattikenttä eli ravitsemusala ei enää kiehtonut. Kun on saanut elää lasten kanssa normaalirytmistä elämää pitkään, rankka vuorotyöelämä ei tuntunut houkuttelevalta.
- Minä etsin työmahdollisuuksia paljon Internetistä. Siitä tuli suorastaan päivittäinen intohimoni, Riitta naurahtaa, mutta myöntää että todellisia turhautumisen paikkoja tuli työnhaussa paljon.
- Työnantajat eivät todellakaan arvosta sitä, että kotiäitinä kertyy huikea määrä organisointikykyä ja moniosaamista. Ulkomailla siihen saa vielä kielilisän päälle, mutta silläkään ei tuntunut olevan merkitystä.
Koulutuksen kautta eteenpäin
Riitan kohdalla tarinalla oli kuitenkin onnellinen käänne. Työvoimatoimiston toimistoalan kurssilla tehtiin työharjoittelua, jonka päätteeksi Riitalle tarjoutui mahdollisuus jäädä yritykseen toimistosihteeriksi ainakin äitiysloman sijaisuuden verran.
Riitta myöntää, että liian usein vieläkin tulee ajateltua, että olen ollut ”vain” kotiäiti viimeisinä vuosina. Vähitellen kuitenkin arvostus omaa tehtyä työtä ja roolia kohtaan on muuttumassa, ja vanhan laulun tavoin Riittakin taitaa todeta, ettei päivääkään antaisi pois.
- Onhan se jollain tasolla niin, että sitä ”uhraa työssäolovuosiaan” silloin kun on ulkomailla ja kotona lasten kanssa. Mutta siitä saa myös valtavasti, ja lapsiin sijoitettu on mielestäni aina oikein sijoitettu. Kun kerran on lapsia hankkinut, kyllä heille sen parhaimman tarjoaminen on aina palkitsevaa.
Riitan mielestä ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen on ihanaa olla taas Suomessa. Mitään onnen auvolaa kotimaa ei kuitenkaan tarjoa, paljon on täälläkin elämisen tyylissä ja asioissa parantamisen varaa. Mutta juuri se on ekspatelämästä syntyvää rikkautta, että näkee että ei ole olemassa yhtä ja oikeaa vaihtoehtoa vaan kaikkialla on kirjo erilaisia asioita ja ihmisiä.
Johanna Tarpila
