Kotiinpaluuseen liittyy nostalgisia mielikuvia. Se on paluuta omaan paikkaan, omaan maahan, omille juurilleen. Siihen liittyy paljon oletuksia siitä millaista takaisin paluun tulisi olla. Kotiinpaluuta jännitetään, mutta siihen kuitenkin liittyy ainakin minulla, enemmän positiivisia odotuksia kuin ulkomaille lähtöön. Samalla pettymykset tuntuvat kipeämmiltä kuin pettymykset ulkomaanmuuttoon liittyen. Onhan ulkomailla asuttaessa kotimaa ollut se positiivisten mielikuvien lähde. Jos kaikki ei vieraassa maassa suju odotusten mukaan, voi aina lohduttautua sillä, että minulla on kuitenkin kotipaikka, jossa nämäkin asiat sujuisivat paljon helpommin. Siksi olenkin huomannut kuinka tärkeää on lähteä ulkomaille siitä tilanteesta, että kotimaassa elämä sujuu hyvin. Kun kotimaassa on asiat järjestyksessä, on juuriinsa helpompi tukeutua ulkomailla eläessä. Mutta eihän elämä aina mene niin kuin suunnitellaan eikä muutto osu auvoisaan elämäntilanteeseen. Ulkomaille muutto voi myös antaa mahdollisuuden uuteen. Kuitenkin lähtötilanteen asiat tulevat usein vastaan takaisin palatessakin.
Minulla on kolme suurempaa kotiinpaluuta ja sitten paluita lyhyemmiltä matkoilta. Olen pohtinut mitä haasteita niihin on kulloinkin sisältynyt. Kahden paluun jälkeen olen kokenut uudelleen asettuneeni Suomeen, yksi paluu oli vain ylimenovaihe ja halusin vain uudestaan pois. Kun palasin Yhdysvalloista lukion vaihto-oppilasvuoteni jälkeen, mielessäni oli muutto pois kotoa ja Helsinkiin. Olen kotoisin pieneltä kylältä, ja halusin muuttaa pääkaupunkiseudulle. Vuosi USA:ssa oli erittäin onnistunut ja sain sieltä paljon positiivista elämänkokemusta. En halunnut enää palata samaan. Halusin aloittaa jotain uutta kotimaassakin. Hain lukion vaihtoa ja onnistuin pääsemään toivomaani kouluun. Elämä uudessa kaupungissa imaisi minut mukaansa. Tarkemmin miettien sekin oli jonkunlainen ”ulkomaille” muutto, maalaiskylästä yli 200 km päähän kaupunkiin aloittamaan omaa itsenäistä nuoren aikuisen elämää. Onnistunut vuosi ulkomailla oli tukenut minua rohkeuteen uusia tilanteita ja kulttuureita kohtaan. Matkustelin paljon yksin tai yhdessä, mutta kuitenkin olin asettunut Helsinkiin.
Toisen kerran lähdin yliopiston vaihto-oppilaaksi Saksaan. Siellä opiskelijoiden yhteisöllinen elämä oli tiivistä ja viihdyin. Paluu kotiin puolen vuoden jälkeen oli hankala. En siinä vaiheessa täysin käsittänyt, että vaikeudet voisivat liittyä kotiinpaluun ongelmiin. Palasin samaan kuin mistä olin lähtenyt, opiskelua yliopistolla ja henkilökohtaisessa elämässäkään ei ollut tapahtunut paljoa muutoksia. Olin kiireinen opiskelujeni ja työn suhteen, mistä kummastakaan en löytänyt tai en ollut motivoitunut löytämään tiivistä sosiaalista verkostoa. Myös aktiivinen yhteydenpito ystäviini oli hiipunut. Muutamia ystäviä oli muuttanut ulkomaille, tai he olivat kiireisiä omien töidensä ja harrastustensa kanssa. Tunsin olevani tyhjän päällä. Saksan tiivis sosiaalinen yhteisö oli kaukana, vaikka yhteydenpito säilyi. Täällä kotimaassa tunsin olevani yksin, ainakin eri tavalla kuin Saksassa. Unelmoin samanlaisesta yhteisöllisyydestä kuin Saksassa, mutta en syystä tai toisesta onnistunut sitä tavoittamaan Suomessa. Olin aina unelmoinut asuvani Afrikassa ja nyt se tuntui sopivalta ratkaisulta. Olin vielä vapaa lähtemään minne halusin, sillä minulla ei ollut lapsia, enkä viihtynyt Suomessakaan. Tuntui että täällä oli paljon vaikeampaa elää mielekästä elämää.
Vuosi Tansaniassa oli monella tapaa haasteellisempi kuin eläminen Saksassa tai Yhdysvalloissa. Vaikka pidin maasta, sopeutuminen ja kotiutuminen sinne oli aivan eri asia kuin länsimaahan. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä näkyi hyvin konkreettisena päivittäin ja itse ”jouduin” elämään rikkaan roolissa jo ihonvärinikin perusteella. En ollut missään nimessä tavallinen kansalainen, vaikka pyrin itse elämään ja toimimaan paikallisten tapojen mukaan ja paikallisten kanssa. Vuosi on myös hyvin lyhyt aika sopeutumiseen kehitysmaan elämään. Tapasin Tansaniassa miehen johon rakastuin ja halusin jäädä pysyvästi maahan. Raskaaksi tultuani mieheni kuitenkin toivoi minun palaavan Suomeen ja niin tein. Vaikka kaipasin Tansaniaan, oli kotiinpaluu ja asettuminen kuitenkin kohtalaisen helppoa. Nautin asioista, joihin minulla ei ollut Tansaniassa mahdollisuutta. Osasin arvostaa sitä, että tiesin miten asiat toimivat ja pystyin toimimaan eri tavalla itsenäisesti. Nautin jopa säästä, vaikka ennen olin vihannut talvea. Ja minulla oli nyt uusi elämänihme johon keskityin. Halusin opiskella mahdollisimman paljon ennen vauvan syntymää ja halusin myös keskittyä ja hoitaa hyvinvointiani raskauden aikana ja valmistautua äitiyteen. Koin helpotusta, että kuitenkin synnyttäisin tutussa paikassa, enkä ulkomailla. Perheeni tuki minua ja uusia kontakteja löytyi vauva-asioiden parista. Pikkuhiljaa asettumisen ajatus vahvistui, varsinkin vauvan synnyttyä. Halusin todella löytää paikkani kotimaassa, enkä enää pitää mielessä uutta lähtöä. Arjen järjestäminen antoisaksi oli yksi asettumiseni avaimista. Olen onnellinen, että koen tämän paluun jälkeen taas asettuneeni kotimaahani. Kyllä vielä toivon asuvani muuallakin, sitten kun aika siihen koittaa, mutta nyt vasta olen täysin havahtunut siihen kuinka tärkeää on panostaa kotiinpaluun onnistumiseen. Se vaatii ainakin minun kohdallani yhtälailla aktiivisuutta kuin sopeutuminen uuteen maahan. Se on aika, jota helpottaa kotiinpaluun prosessin tiedostaminen ja aktiivisuus elämän uudelleenrakentamiseen kotimaassa. Tärkeää on löytää ne mahdolliset arjen tukipilarit, jotka ovat eri maissa erilaiset ja ne ilon lähteet, jotka luovat arjesta antoisan ja rikkaan, elämisen arvoisen.
